Olen siis everstiluutnantti evp Tomi Immonen, Laukaasta. Syntynyt olen isäni kotipitäjässä Saarijärvellä ja sinne sekä äitini kotipaikkakunnalle, Kivijärvelle ulottuvat keskisuomalaiset sukujuureni.
Kiintymys suomalaiseen, puhtaaseen maaseutuun syntyi siis jo pienestä alkaen. Isovanhempien maatilat olivat liian pieniä tilakooltaan menestyäkseen, joten maanviljely ja karjankasvatus loppui molemmilla tiloilla. Onneksi naapuritalojen navetoissa ja karsinoissa sai olla auttamassa ja aistia sen hienon suomalaisen työn, jolla toimeentulo vastuullisesti hankittiin.
Nykyaikana täytyy vain ihmetellä, miksi omaa, puhdasta ja eettisesti kestävää ruuantuotantoa ja maanviljelyä ei haluta ylläpitää omassa kotimaassa, edes epävarmoina aikoina. Suurin osa ruuantuotannon voitoista jää suurille kauppaketjuille ja elintarvikkeiden tuotantoa ollaan lyhytnäköisesti ulkoistamassa muihin maihin – joissa ei varmasti noudateta suomalaisia standardeja puhtauden tai eettisten ohjeiden osalta. Pieniäkin maatiloja oltaisiin saatu säilytettyä elinkelpoisina, jos keskustapuolue olisi niin aidosti halunnut. Pienetkin tilat soveltuvat kotimaisen, paikallisen energian tuotantoon: biokaasu olisi ollut erittäin hieno ja ekologisesti kestävä tapa tuottaa energiaa, sen sijaan, että kaasua laivataan toiselta puolelta maailmaa Suomen rannikolle.
Vanhempien kotitilojen ympärillä olen ollut valitettavasti todistamassa sitä maaseudun eli omavaraisuuden hiipumista. Vaikka mahdollisuuksia olisi ollut. Ja on yhä. Laaja suku siellä pohjoisessa Keski-Suomessa pitää ”jalkani maassa ja saappaani savessa” pitämällä tietoisena, miten elinvoimaisina nuo paikkakunnat säilyvät tänä päivänä niiden muiden jäljelle jääneiden elinkeinojen varassa.
Jyväskylässä, Vaajakoskella kävin yläasteen ja lukion. Nuoruusvuosien jälkeen matka vei kadettikoulun kautta Keuruulle nuorena luutnanttina. Nuoren upseerin tehtäviin kuului räjäytellä miinoja, teräksiä, rakentaa siltoja ja kouluttaa syöksyvenekalustoa monen muun työn lisäksi. Tehtäviä oli usealla tasolla komppanian päälliköstä pataljoonan komentajaan.
Keuruun jälkeen vietin 10 vuotta Lahdessa, henkilökunnan koulutuksen parissa ja toimin raskaan ajoneuvoliikenteen parissa opiskellen liikenneopettajaksi. Palasin takaisin Keski-Suomeen ja olen toiminut mm. Tikkakoskella Ilmavoimien esikunnan kanslian päällikkönä jolloin myös ilmavoimien toiminta tuli tutuksi.
Olen syntynyt Saarijärvellä, jossa olen myös viettänyt lukemattomat kesät, Pyhäjärvellä muikkuverkoilla ja Kekkilän kylällä pyöräillen. Äänekoskella asuin Kauppakadun ja Pihakadun risteyksessä Lompsanlinnassa. Josta nykyään Mikonraitti johtaa kohti kouluja. Häränvirrassa on uitu monet kerrat kesähelteessä ja Äänemäkeä tampattu talvisin. Kivijärvellä, äidin kodista Hoikanperältä, tutkittiin rauhallisen kirkonkylän menoa ja saatiin vielä autella navetoissa ja AIV-rehusäiliöissä. Nähtiin sekin, että pienet maatilat alkoivat kadota.
Vaajakoski ja Jyväskylä tulivat tutuksi nuoruusvuosien aikana. Tuli nähtyä SOK:n tehtaat ja Maalaiskunnan katoaminen. Pandan makeistehtaan tuoksu valtaa yhä mielen – samoin silloinen Äänekosken sellun ”tuoksu”.
Karstulassa en sentään asunut, vaikka kirkonkylällä tuli pyörittyä serkkujen kanssa niiden Luksanmäen metsästysreissujen välillä. Keuruu, Haapamäki, Multia, Kolho, Mänttä ja muut kylät tulivat tutuiksi Keuruun varuskunnassa vietettyjen 10 vuoden ajalta. Monet reissut on ajettu Zil-maastokuorma-autolla pioneerijoukkueiden kanssa.
Tikkakoski oli työpaikkana viimeisen kymmenisen vuotta, ja Laukaassa olen ehtinyt asua jo liki 15 vuotta. Saman ajan olen tehnyt yhteistyötä pelastusviranomaisten kanssa Järvipelastajien hälytysmiehistössä.
Olen siis kiertänyt ja asunut ympäri Keski-Suomea, enkä ole vain yhden kylän kasvatti, vaan katselen maakuntaamme useamman paikkakunnan näkökulmasta. Kotikaupunki tai kotipitäjä on aina koti. Tavalla tai toisella.